bg_right

AHVENAMAAN HISTORIAA

 

    Pyynti

Ensimmäisten ihmisten tullessa Ahvenanmaalle noin 7 000 vuotta sitten keskellä merta ei ollut muuta kuin muutama saari ja luoto.

Viimeisen jääkauden lopussa noin 10 000 vuotta sitten jäämassa oli painanut ja hionut kallioperää. Jään sulaessa maaperä alkoi kohota ja saaristo muodostua. Tällöin ilmasto oli lämmin ja kostea. Lehtipuita ja mäntyjä kasvoi kaikkialla, kun taas kuusia ei ollut lainkaan. 

Ensimmäiset ihmiset tulivat Ahvenanmaalle idästä. Maahanmuuttajat kuuluivat kivikauden kampakeraamiseen kulttuuripiiriin, joka levittäytyi Pohjanlahden alueilta ja Itämeren kaakkoisrannikolta itään aina Uralille asti.

1 500 vuotta myöhemmin Ahvenanmaalle saapui maahanmuuttajia myös lännestä. Nämä ihmiset kuuluivat kuoppakeraamiseen kulttuuripiiriin, joka oli kotoisin Ruotsin itä- ja länsirannikon alueilta ja jopa Norjasta. Nämä kaksi kulttuuripiiriä kohtasivat Ahvenanmaalla.

Kivikautta (n.4 000−1 500 eKr.) seurasi pronssikausi (n. 1 500−400 eKr.). Varhaispronssikausi on tunnettu kiviröykkiöistään. Kiviröykkiöt olivat luultavasti yläluokan hautoja, joihin usein vainajan mukaan pantiin arvokkaita hauta-antimia. Myöhäispronssikauden haudat sen sijaan olivat polttohautoja. Vainaja poltettiin roviolla ja luut haudattiin kalliolle pienen röykkiön alle.

Kivikauden ihmiset elättivät itsensä hylkeen- ja linnunpyynnillä, kalastuksella sekä kasvienkeruulla Vaikka hylkeenpyyntikausi ensisijaisesti oli kevättalvella, hylkeitä pyydettiin ympäri vuoden.  Hylkeen liha, nahka ja rasva eli traani otettiin talteen. Untuvaa ja munia kerättiin vesilintujen pesistä. Linnustaminen tapahtui nk. houkutuslintujen avulla keväisin ja syksyisin.

 

 

    Maa

Jo kivikauden lopulta, noin 4 000 vuotta sitten on Ahvenanmaalta löytynyt merkkejä maanviljelystä. Rautakauden alussa (n. 500 eKr.−1 000 jKr.) asuttaminen laantui ja keskittyi nykyisen Manner-Ahvenanmaan alueelle. Muualle suuntautuneet kulttuuriyhteydet näyttivät pysähtyneen.

500-luvun puolivälissä väkiluku kasvoi etupäässä Mälarin alueelta tulleen siirtolaisväestön ansiosta. Hautaesineistö osoittaa Ahvenanmaalla tällöin olleen kulttuuriyhteyksiä nykyisiin Skandinavian maihin ja Saksaan. Viikinkiaikaisia (n. 800−1 000 jKr.) kalmistoja on dokumentoitu yli 380 ja ne ovat keskittyneet pääsaarelle. Sen lisäksi Ahvenanmaalta tunnetaan kuusi muinaislinnaa.

Maatilat eivät muodostaneet kyliä, vaan tiloja oli hajallaan ympäri Ahvenanmaata. Tavallisin rakennusmuoto oli paalujen kannattama pitkänomainen talo, jossa ihmiset ja eläimet asuivat yhdessä. Sen lisäksi oli myös hirsisalvosrakennuksia.

Rannikkoalueiden ilmastolle on ominaista lauha talvi, kuiva alkukesä, viileä kesä ja lämmin syksy. Kalkkipitoinen maaperä ja ravinteikas savimaa ovat erinomaisia edellytyksiä maanviljelylle. Aina 1870-luvulle asti ruista viljeltiin yleisimmin. Ensimmäinen viljelty juurikas oli lanttu. Peruna tuli tunnetuksi 1700-luvulla. Vuoden 1840 vaiheilla isojako oli pantu toimeen useimmissa kylissä ja peltomaat yhdistetty suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Karjan laiduntamat alueet avarsivat maakuntaa. Karja tuotti maitoa, lihaa, nahkaa ja villaa. Juuston valmistus oli yleistä.

 

   Yhteiskunta

Viikinkiajan lopussa vanhan pohjoismaisen kulttiuskon tilalle tuli kristinusko. Ahvenanmaan vanhimmat kirkot sijaitsevatkin suurten pakana-aikaisten kalmistojen välittömässä läheisyydessä. Ensimmäiset kirkot olivat puisia ns. sauvakirkkoja, mutta pian niiden sijaan pystytettiin kivikirkkoja. Muinaisten kauppareittien varrelle rakennettiin merenkulkijoita varten pieniä kappeleita.

Ahvenanmaalaisten kivikirkkojen iän määrityksestä ja kronologiasta käydään vilkkaita keskusteluja. Varmaa kuitenkin on, että niihin on vuosisatojen kuluessa tehty suuria muutoksia. Yksinkertaisten salikirkkojen avointen kattotuolien tilalle tulivat holvikatot, ja vähitellen kirkkoja laajennettiin rakentamalla niihin tornit, sakastit ja asehuoneet. Vaikka kirkoilla on paljon yhteisiäkin piirteitä, ne ovat kuitenkin hämmästyttävän omaleimaisia mitä muuraustekniikkaan ja kokoon tulee. Kirkko oli paikkakunnan keskus ja osa ihmisten elämää heidän kaikissa elämänvaiheissaan. Kirkkoa ja pappiskuntaa arvostettiin suuresti ja kirkkokuri oli tiukka.

Keskiajalla Ahvenanmaa kuten muukin Suomi oli itsehallinnollinen maakunta. Korkein valta oli maakäräjillä. Ne kokoontuivat Saltvikissä, joka oli tärkeimpiä kauppapaikkoja. 1200- luvulla Ahvenanmaa ja Suomi liitettiin Ruotsiin. Vuodesta 1634 Ahvenanmaa kuului Turun ja Porin lääniin.

Kirkkojen ohella tärkein keskiaikainen rakennus on Kastelholman linna. Se mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1388 ja sen rakennutti todennäköisesti drotsi Bo Joninpoika Grip. Linnaa on rakennettu uudelleen ja laajennettu useita kertoja vuosisatojen kuluessa, sitä on vallattu ja se on ollut tulipalojen kohteena. Aina 1700-luvulle asti Kastelholma oli Ahvenanmaan hallinnollinen ja sotilaallinen keskus. Vieraillessaan Ahvenanmaalla kuningas asui linnassa ja myös verotulot kerättiin sinne.

 

   Ihmiset

Vielä 1920-luvulla Ahvenanmaalla pidettiin kolme−neljä päivää kestäneitä suuria häitä. Ihmiset söivät, joivat ja tanssivat. Hääpari sai runsaasti lahjoja ja morsian sai mukaansa myötäjäiset uuteen kotiinsa miehensä sukutalossa.

Ahvenanmaalaisella juhannuksenvietolla on pitkät perinteet. Monissa kylissä pystytetään juhannussalko, joka koristellaan lehvin, paperikruunuin, tuuliviirein ja venein. Kaiken huipuksi laitetaan aurinko ja heiluriukko. Juhannusaattona salko nostetaan miesvoimin salkokapteenin johdolla. Juhlan viettoon kuuluu usein puheitten pito, laulu ja tanssi.

Kodeissa laulettiin balladeja, arkkiveisuja ja kehtolauluja sekä leikittiin piirileikkejä vielä 1900-luvun alussa. Viisut kulkivat perintönä sukupolvelta toiselle. Tansseissa ja häissä soitettiin yleensä viululla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen haitarista tuli yhä suositumpi.

Erityistä kansallispukua ei Ahvenanmaalla ole ollut. Kukin pukeutui oman makunsa mukaan.

Musiikin tutkija Otto Andersson ehdotti vuonna 1907 vanhojen ahvenanmaalaisten kansallispukujen luomista uudelleen. Pukukomitea kutoi kankaat ja ompeli puvut vanhojen kaavojen ja kuvausten mukaan. Joka kunnalla on nykyisin oma kansallispukunsa.

Ruisleipä, kala, hylkeenliha, maito, voi ja juusto kuuluivat kauan ahvenanmaalaisen perusruokavalioon. Ahvenanmaan pannukakku luumukiisselin kera, makeajuusto, mustaleipä ja kotivehnäleipä ovat ahvenanmaalaisia herkkuja.

 

   Meri

Meri on ollut Ahvenanmaalle merkityksellinen kaikkina aikoina. Kalastus ja merenkulku ovat antaneet toimeentulon monelle ahvenanmaalaiselle ja meri on ollut Itämeren kansojen välinen tärkeä kulkuväylä.

Kalastusluodoilla eläminen oli ankaraa, työpäivät pitkiä ja raskaita. Keskiajalla kalastettiin tavallisimmin nuotalla. 1800-luvun puolivälissä otettiin käyttöön Pohjanmaalta peräisin oleva koukkuverkkokalastus. Sittemmin ahvenanmaalaiset oppivat kalastamaan gotlantilaisella vetoverkolla.

Saaristolaiselämän olennainen edellytys oli vene. Saaristolaisveneillä tehtiin vuosittaiset markkinamatkat Tukholmaan, Turkuun, Helsinkiin ja Revaliin. Useat veneet saattoivat lähteä matkaan yhtä aikaa ja yltyä jopa kilpasille.

Jo keskiajan lopussa Ahvenanmaan kaupankäynti oli vilkasta. Talonpoikaisveneet veivät Ahvenanmaalta enimmäkseen kalaa ja maataloustuotteita, myöhemmässä vaiheessa myös halkoja. Kriminsodan jälkeen 1850-luvulla merenkulku vilkastui huomattavasti ja 1920- luvulla suuret varustamot sivuuttivat talonpoikaismerenkulun. Purjealukset olivat käytössä Ahvenanmaalla tavallista pitempään, lähes sata vuotta sen jälkeen kun muualla oli siirrytty käyttämään moottorialuksia.

 

   Kaupunki

Kaupungin perustamista Ahvenanmaalle on suunniteltu aina Vaasojen ajasta lähtien.  Ensimmäinen kaupungin kaltainen yhdyskunta kasvoi Bomarsundin linnoituksen lähellä sijainneesta Skarpansin kylästä. Skarpans tyhjeni kuitenkin Bomarsundin tuhoutuessa vuonna 1854.

Keisari Aleksanteri II perusti Maarianhaminan vuonna 1861 ja antoi kaupungille nimen keisarinna Maria Alexandrovnan mukaan. Alussa ulkoasultaan vaatimattomassa kaupungissa oli vain muutama asukas, mutta jo vuosisadan vaihteessa kaupungin asukasmäärä ja rakennuskanta oli kasvanut huomattavasti.

Läänin arkkitehti G. Th. P. Chiewitz suunnitteli Maarianhaminalle ruutuasemakaavan 1859.  Suomen ensimmäinen naisrakennusmestari Hilda Hongell on piirtänyt useita maarianhaminalaisia puutaloja. Monet julkiset rakennukset sen sijaan ovat arkkitehti Lars Sonckin suunnittelemia.

Merenkulku on Maarianhaminan elinkeinoelämän kulmakiviä. Nuoren kaupungin asukkaista monet olivat laivanvarustajia, kapteeneita ja merimiehiä. Vähitellen höyrylaivat tulivat suurten purjelaivojen tilalle. Nykyisin satamaan saapuu auto-ja matkustajalauttoja, risteilyaluksia, rahtilaivoja ja huviveneitä. Turismi sai alkunsa kylpylätoiminnan myötä 1889. Monet kylpylälaitokseen kuuluneista rakennuksista olivat arkkitehti  Lars Sonckin piirtämiä. Kylpyläelämä oli vilkkaimmillaan vuosisadan vaihteessa ja se loppui ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Vuonna 1916 kylpylähotelli tuhoutui tulipalossa. Kylpyläaikakausi oli kiistatta lopussa.

 

   Sodat

Ahvenanmaan keskeinen sijainti Itämeressä on tehnyt maakunnasta strategisesti tärkeän. Sotilaallinen toiminta muinaislinnojen ajasta nykyiseen demilitarisoidun maakunnan aikaan on ollut vaihtelevaa, mutta saariryhmä on aina kiinnostanut ympärillä sijaitsevia maita.

Isoviha (1713−21) koetteli Ahvenanmaata raskaasti. Venäjän hyökätessä Ahvenanmaalle 1714 suurin osa ahvenanmaalaisista pakeni Ruotsiin. Moni joutui vangiksi ja kylät autioituivat. Vasta kahdeksan vuoden päästä asukkaat saattoivat palata kotitiloilleen.

Vuonna 1808 Venäjä hyökkäsi jälleen ja sotilaita nousi maihin itäsaaristossa. Vuoden 1808−1809 sota oli kauhujen aikaa Ahvenanmaalla. Tautiepidemiat riehuivat ja väkivalta oli yleistä. Sota päättyi Ruotsin luovuttaessa Suomen ja Ahvenanmaan Venäjälle.

Ahvenanmaasta tuli osa Venäjän imperiumia, sen etuvartio länteen. Pian heräsi ajatus rakentaa linnoitus ja tukikohta kasvavalle sotalaivastolle. Vuonna 1829 aloitettiin Bomarsundin linnoituksen rakennustyöt, joihin osallistui työvoimaa eri puolelta Venäjää. Bomarsundista kehittyi monen kulttuurin ja uskonnon värittämä yhteiskunta.

Bomarsundia ei koskaan ehditty rakentaa valmiiksi kun seuraava sota jo syttyi. Kriminsodan (1853−56) aikana Englanti ja Ranska asettuivat Turkin puolelle Venäjää vastaan. Bomarsundiin hyökättiin elokuussa 1854 ja venäläiset joukot pakotettiin antautumaan. Sodan seurauksena Ahvenanmaa julistettiin demilitarisoiduksi alueeksi, mitä se on vieläkin.

Ensimmäisestä maailmansodasta (1914−18) oli myös Ahvenanmaalle merkittäviä seurauksia. Tällöin sai alkunsa ajatus Ahvenanmaan itsehallinnosta. Toisesta maailmansodasta (1939−45) Ahvenanmaa kuitenkin selvisi suhteellisen helposti. Raskaimmin sota koetteli merenkulkua, koska useita aluksia upotettiin ja ahvenanmaalaisia merimiehiä kuoli.

 

   Itsehallinto

Ensimmäisen maailmansodan (1914−18) jälkeen Ahvenanmaalla vallitsi levottomuus ja epävarmuus. Kaikkialla maakunnassa oli venäläisiä sotilaita ja porvarien ja kommunistien välinen kireys oli kouriintuntuva. Ruotsi vaikutti turvalliselta maalta ja niinpä eräs aktivistiryhmä alkoi keskustella vanhaan emämaahan yhdistymisestä.

Suomen julistautuminen itsenäiseksi 1917 vauhditti näitä keskusteluja. Kysymys Ahvenanmaan liittymisestä Ruotsiin nostettiin esille vastaperustetussa Kansainliitossa 1921. Kansainliitto ei kuitenkaan puoltanut ahvenanmaalaisten toivomusta, vaan päätti, että Ahvenanmaa kuuluisi Suomelle. Ahvenanmaa sai kuitenkin laajan itsehallinnon. Samalla taattiin, että maakunta olisi yksikielisesti ruotsinkielinen ja että demilitarisointi säilytettäisiin. Myöhemmin itsehallintolakia täydennettiin säädöksillä nk. kotiseutuoikeudesta.

Itsehallinto merkitsee sitä, että Ahvenanmaalla on oma parlamentti (maakuntapäivät, ent. maapäivät) ja hallitus (maakunnan hallitus, ent. maakuntahallitus). Vuonna 1954 maakunta sai oman virallisen lippunsa ja vuonna 1993 perustettiin oma postilaitos, jolla on omat postimerkit.